Tulin löytäneeksi itselleni uuden lajin. Tämä ei ehkä mene täysin urheilusuorituksesta, mutta fiilistelylajina tämä on mahtava keksintö.
Jazzkävely.
En tarkoita tällä jazz-tanssiin kuuluvaa sipsuttamista tai mitään Ministry of Silly Walks -tyylistä harrastamista. Tarkoitan kaikessa yksinkertaisuudessaan jazzin kuuntelemista kuulokkeista ulkona kävellessä. Luulin, ettei jazzia voi kuunnella muilla tavoin kuin hämyisenä iltana yksin kotona viinilasi kädessä. Mutta miljöörajojen rikkominen toikin kehiin vain uusia mahdollisuuksia ja erilaisia ulottuvuuksia.
Miten kylmä, märkä ja harmaa Helsinkikään voisi tuntua enää niin ankealta, kun korvissa soittaa saksofoni ja kontrabasso? Äärimmäisen hyvin kuulokejazz sopi koleaan ja värittömään lokakuun lopun aamupäivään. Todellisuudessa kävelymatkani oli yksinkertaista laahustamista paikasta A paikkaan B, jossa päämäärässä B oli tavoitteena hoitaa jotain tylsiä ja tavanomaisia asioita. Kuitenkin vaskipuhaltimet ja sikariäänisen miehen rento tulkitseminen pääni sisällä heitti minut ajassa ja paikassa jonnekin aivan muualle. Olin matkalla savuiseen ja nauruntäyteiseen salakapakkaan uhkapelipöydän ääreen, tai vähintäänkin kirjoittamaan rakkausrunoja merenrantaan. Olenko oikeassa elämässä vai taideleffapätkässä?
Testasin jazzkävelyä myös pimeän tultua. Toimi erittäin hyvin! Mutta tämänaamuiseen aurinkoiseen säähän se ei tuonut juuri uusia valaistumisia tai muita vallankumouksellisia fiiliksiä. Iltaan mennessä aurinko vaihtui kuitenkin pimeyteen ja purevaan tuuleen sekä kaiken lisäksi ikävään tihkusateeseen. Ja tämä masentava ilma osoittautuikin todella otolliseksi jazzkävelylle! Korvissani svengaava musiikki sai aivan uusia piirteitä esiin märistä kaduista ja viiman läpi puskevista ihmisistä. Sadepisarat kieppuivat autojen lamppujen valokiilassa, ja näyteikkunoiden valot kimmelsivät lätäköissä. Pääni sisällä oli yksityiset jazzjuhlat, ja sateen piiskaama näkymä oli yhtäkkiä kimalteleva ja taianomainen. Ruotsalainen pianotrio pudotteli sointuja ja basson lyöntejä samaan tahtiin sadepisaroiden kanssa. Kaupunki kiilsi ympärilläni. Olisin voinut tanssahdella kadulla kuin Gene Kelly. Seuraava artisti alkoi kuiskia korvaani ranskaksi. Olenko Helsingissä vai Pariisissa?
En ole aikoihin ollut näin inspiroitunut kuin nyt, kuunnellessani minulle pitkälti tuntematonta musiikkigenreä tavanomaisissa arjen siirtymätilanteissa. Millaisiakohan tuntemuksia vaikka Chopin aiheuttaisi katujani kävellessä? Yleisen fiilisbuustauksen lisäksi jazzkävelyllä on muitakin egoistisia vaikutuksia. Davisia, Simonea tai Brubeckia kuunnellessa voi myös tuntea itsensä todellista sivistyneemmäksi kulttuuri-ihmiseksi.
Nyt minulla on meneillään jazzbileet. Tänään aion inspiroitua musiikista ja polttaa tuoksukynttilöitä ja juoda teetä. Tällaisia päiviä ei ole mahtunut päiväjärjestykseeni pitkään aikaan. Tosin jazzkuplani puhkeaa joka kerta kun poistun huoneestani, keittiössä kun jytääkin vastapainona kämppiksen Bassoradio. Mutta sitten palaan suitsukkeidenkäryiseen luolaani ja vajoan omaan tekotaiteellisuuteeni.
Tänään aion olla syksyklisee.
Toisinaan jumala ilmestyy tavallisille ihmisille. Lauantaina jumala näyttäytyi Finlandia-talossa kokovalkoiseen pukeutuneena. Messun aikana pohdin jatkuvasti, tarvitseeko itkua pidätellä (ei) tai onko väärin nousta istumapaikaltaan tanssimaan (ei).
Eräänä alkukevään 2013 hämyisenä iltana tilasin baarissa oluttuopin. Tuopin alle annettiin lasinalunen. Tähän lasinaluseen syntyi illan aikana luonnos mahdollisesta tulevasta tatuoinnista, jossa oli kummallisten raamien keskellä hahmo joka ei ollut täysin kissa eikä täysin The Smithsin laulajakaan. Näin jälkeenpäin mietittynä on mahdollista, ettei kyseisen lasinalusen päältä nautittu tuoppi ollut illan ensimmäinen.
Yes, you're older now