Yllätin itseni ahdistumalla suunnattomasti tulevasta väliviikosta, jolloin ei ole luentoja tai edes kovin montaa työvuoroa. Ei tenttejä, ei dediksiä, ei edes musikaaliharkkoja. Suunniteltuja menoja tai jonkinlaisia muistutuksia olen kirjoittanut kalenteriin ehkä kolmelle päivälle.Siis
Ahdistuin vapaa-ajasta.
Olenpa tyhmä
Vapaa-ajasta nauttiminen on kuitenkin jollakin asteella asia, joka todennäköisesti pitäisi hallita ihan yleisen mielenterveyden vuoksi. Niinpä laitan ensimmäisen vapaapäivän kunniaksi kellon soimaan normaalia myöhemmin, mutta herään kuitenkin ennen sen soimista nauttimaan vapaapäivästä hirveissä paineissa. Oikeastaan on aika mukavaa jäädä heräämisen jälkeen lukemaan kirjaa sänkyyn.
Luen loppuun Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia ja kansien sulkemisen jälkeen alkaa ahdistaa. Mitä sitä nyt tekisi! Missä järjestyksessä! Niin paljon valintoja! Liikaa mahdollisuuksia! Kävelen kämppiksen perässä ympäri asuntoa kuin koira, koska en keksi muutakaan.
Kun huomaan seuraavani kämppistä vessaankin, päätän että on aika poistua neljän seinän sisältä. Lähden ulos ilman päämäärää. Spotify auki ja kuulokkeet korville. Heitetään ainaisen rock- tai 80's -radion sijaan päälle indie-radio. Tänään ei kuunnella örinää tai kitarasoolovingutuksia, tänään vedetään positiivisen musiikin voimalla. Tänään on vapaapäivä. Vapaapäivä, jolloin en ole edes krapulassa tai muussa aika ajoin välttämättömässä kuoleman esiasteessa. Ai tällaisiakin päiviä voi olla
Ulkona osoittautuu olevan sellainen Reipas Sunnuntai -tyyppinen sää. Sellainen kirpeä ja kaunis lokakuinen sää, pariskuntien syyskävelysää. Lämpöasteita on ehkä pari kolme, iltapäiväaurinko on kirkas ja kadut on pehmustettu värikkäillä lehdillä. Todellisuudessa on kuitenkin lauantai ja tekemättömyys ahdistaa. Mutta Johanneksenkirkko on kaunis ja maa värikäs. Tajuan että mihinkään ei ole kiire ja ymmärrän hidastaa kipittämisvauhtia valonnopeuskiireestä normaaliin dallaamiseen. Ehdin kerrankin katsella ympärilleni vakiintuneella kotoa keskustaan -reitilläni. Normaalisti paniikkipyöräilen sitä hirveällä vauhdilla ollessani myöhässä jostakin, katse eteenpäin naulittuna tai muuten vaan silmät ristissä mitään näkemättä. Alan piristyä aurinkoisesta ja kylmästä Helsingistä. Spotifyn radiossa lähtee soimaan Florence and the Machinen Dog Days Are Over -rallatus.
Vastaan kävelee sympaattinen viiksekäs mies kädessään kimppu oransseja vaahteranlehtiä. Näky on jollain tapaa kovin riemastuttava. Pian vastaan alkaa käyskennellä iloisen näköisiä koiria. Myös kaikki ohikulkijat tuntuvat hymyilevän minulle. Kyynisen viivasuuni suupielet osoittavat jo jonkin verran merkkejä mahdollisista liikahduksista. Erottaja on kaunis, Bulevardi on kaunis. Ihmiset jatkavat hymyilyään ja pian hymyilen takaisin, kaikista leveimmin hymyilen pariskunnaksi tulkitsemalleni tyylikkäälle naiskaksikolle. Ja kyllä tosiaan, jokainen näkemäni koira näyttää doge-memeltä. En ärsyynny edes onnellisen näköisistä käsikkäin kulkevista pareista, joiden sietäminen ei normaalisti ole perusluonteelleni erityisen tyypillistä. Happiness hit her like a bullet in the back, kertoo Florence Welch.
Käveleminen rentouttaa, ja tunnen jatkuvasti enemmän pieniä jopa onnea muistuttavia tunnepyrähdyksiä. Olen iloisen tietoinen ympäröivästä kaupungista, syksystä, elämästä, vapaapäivästä. Yritän nähdä jokaisen yksityiskohdan ympärilläni, kun ihmiset tarpovat eteenpäin kylmässä. Nauravat, selittävät käsillään puhuessaan puhelimessa, kiertävät villakaulaliinoja tiukemmin kaulansa suojaksi ja puhaltavat huurupilviä hengittäessään. On keltaista untuvatakkia, kukallista untuvatakkia. On vaaleanpunainen villakangastakki, klassisia mustia villakangastakkeja, ilmavan pulleita leipäjonorotseja, pörröisiä tekoturkkeja. Khakinvihreää nuuskamuikkusparkatakkia khakinvihreän nuuskamuikkusparkatakin perään. Päähän tiukasti vedettyjä karvavuorattuja huppuja.
Ja sitten on minä, liian lyhyessä nahkatakissa
Mutta edes kylmyys ei haittaa! Vapaapäivä! Rentoutuminen!
Itselleen omistetun vapaa-ajan merkitys alkaa valottua. Kierrän Globe Hopet ja Marimekot ja Akateemiset ja Suomalaiset ja puikkelehdin Kaisa-talon kellarikerrosten rullattavien kirjahyllyjen välissä. En oikeastaan tee mitään järkevää, mutta koko ajan hymyilyttää. Jos rauhassa kaupungilla kiertely saa virnuilemaan kuin idiootti, vastaavanlaista vapaa-aikaa on todennäköisesti vietetty viime aikoina liian vähän. Vapaa-ajan deflaatio.
Jossain vaiheessa haahuiluani iskee kuitenkin perinteinen nälkävitutus, ja olo alkaa yltiöpositiivisesta hiukan normalisoitua. En enää irvistele jokaiselle kanssakansalaiselle, ja pariskunnat herättävät taas ällötystä turvalliseen tapaan. Aurinko ei oikeastaan enää maalaa rakennuksia, lehdet ovat paskanruskeita ja indie-radio soittaa jotain inhottavaa hipsterduettoa. Nahkatakki on lämmittävyysasteeltaan kuin muovipussi päällä kulkisi.
Huomaankin jo suunnittelevani väliviikon vapaapäiville orjallisesti noudatettavaa aikataulua, joka koostuu lenkkeilystä, kirjoittamisesta, lukemisesta, ruuanlaitosta ja verhojen hankkimisesta vihdoin kämppään. Ihan sama joku vapaa-aika. Tekee mieli kirjoittaa kalenteriin maanantaiaamulle "käy salilla" ja tiistaiaamulle "maalaa" tai "lue venäläinen kirjallisuusklassikko". Iltoihin "opettele laittamaan thaimaalaista ruokaa" tai "aloita pilates".
Eihän tässä ole mitään järkeä
Luulen, että tämä väliviikko tulee ihan hyvään saumaan. Mitä jos kirjoittaisinkin kalenteriin vain "rentoudu". Tai viskaisin hetkeksi piiloon koko kalenterin. Tässä todennäköisesti pitäisi vähän rauhoittua.
Olen ehkä kehittynyt kirjoittajana, kun en tällä kertaa aloita itseni esittelyä pohtimalla itsestä kirjoittamisen vaikeutta. Olkoon tämä merkki siitä, että nyt ollaan aikuistuttu ja kyetään kirjoittamaan itsestä vakavasti.
Kaksi kuukautta sitten sijaittiin elokuun loppupuolella. Se oli aikaa, jolloin siltoja räjähteli kivasti palamaan, ja ovia pamahteli iloisesti auki. Elämässä tapahtuva muutos ei ollut vain ilmassa leijaileva mututuntuma, se oli silmänräpäyksessä tapahtuva kokonaisvaltainen uudistus kuin Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma konsanaan. Olen huomannut elämässäni tietynlaisen kaavan. Tietyin väliajoin lähestulkoon jokainen jokapäiväistä arkeani määrittävä tekijä päättää muuttua samanaikaisesti. Niitä luonnollisesti seuraa uusi kasa arkea määritteleviä tekijöitä, joihin nyt sitten on vaan sopeuduttava.