Uusi harrastus

Tulin löytäneeksi itselleni uuden lajin. Tämä ei ehkä mene täysin urheilusuorituksesta, mutta fiilistelylajina tämä on mahtava keksintö.

Jazzkävely.

En tarkoita tällä jazz-tanssiin kuuluvaa sipsuttamista tai mitään Ministry of Silly Walks -tyylistä harrastamista. Tarkoitan kaikessa yksinkertaisuudessaan jazzin kuuntelemista kuulokkeista ulkona kävellessä. Luulin, ettei jazzia voi kuunnella muilla tavoin kuin hämyisenä iltana yksin kotona viinilasi kädessä. Mutta miljöörajojen rikkominen toikin kehiin vain uusia mahdollisuuksia ja erilaisia ulottuvuuksia.

Miten kylmä, märkä ja harmaa Helsinkikään voisi tuntua enää niin ankealta, kun korvissa soittaa saksofoni ja kontrabasso? Äärimmäisen hyvin kuulokejazz sopi koleaan ja värittömään lokakuun lopun aamupäivään. Todellisuudessa kävelymatkani oli yksinkertaista laahustamista paikasta A paikkaan B, jossa päämäärässä B oli tavoitteena hoitaa jotain tylsiä ja tavanomaisia asioita. Kuitenkin vaskipuhaltimet ja sikariäänisen miehen rento tulkitseminen pääni sisällä heitti minut ajassa ja paikassa jonnekin aivan muualle. Olin matkalla savuiseen ja nauruntäyteiseen salakapakkaan uhkapelipöydän ääreen, tai vähintäänkin kirjoittamaan rakkausrunoja merenrantaan. Olenko oikeassa elämässä vai taideleffapätkässä?

Testasin jazzkävelyä myös pimeän tultua. Toimi erittäin hyvin! Mutta tämänaamuiseen aurinkoiseen säähän se ei tuonut juuri uusia valaistumisia tai muita vallankumouksellisia fiiliksiä. Iltaan mennessä aurinko vaihtui kuitenkin pimeyteen ja purevaan tuuleen sekä kaiken lisäksi ikävään tihkusateeseen. Ja tämä masentava ilma osoittautuikin todella otolliseksi jazzkävelylle! Korvissani svengaava musiikki sai aivan uusia piirteitä esiin märistä kaduista ja viiman läpi puskevista ihmisistä. Sadepisarat kieppuivat autojen lamppujen valokiilassa, ja näyteikkunoiden valot kimmelsivät lätäköissä. Pääni sisällä oli yksityiset jazzjuhlat, ja sateen piiskaama näkymä oli yhtäkkiä kimalteleva ja taianomainen. Ruotsalainen pianotrio pudotteli sointuja ja basson lyöntejä samaan tahtiin sadepisaroiden kanssa. Kaupunki kiilsi ympärilläni. Olisin voinut tanssahdella kadulla kuin Gene Kelly. Seuraava artisti alkoi kuiskia korvaani ranskaksi. Olenko Helsingissä vai Pariisissa?
En ole aikoihin ollut näin inspiroitunut kuin nyt, kuunnellessani minulle pitkälti tuntematonta musiikkigenreä tavanomaisissa arjen siirtymätilanteissa. Millaisiakohan tuntemuksia vaikka Chopin aiheuttaisi katujani kävellessä? Yleisen fiilisbuustauksen lisäksi jazzkävelyllä on muitakin egoistisia vaikutuksia. Davisia, Simonea tai Brubeckia kuunnellessa voi myös tuntea itsensä todellista sivistyneemmäksi kulttuuri-ihmiseksi.

Nyt minulla on meneillään jazzbileet. Tänään aion inspiroitua musiikista ja polttaa tuoksukynttilöitä ja juoda teetä. Tällaisia päiviä ei ole mahtunut päiväjärjestykseeni pitkään aikaan. Tosin jazzkuplani puhkeaa joka kerta kun poistun huoneestani, keittiössä kun jytääkin vastapainona kämppiksen Bassoradio. Mutta sitten palaan suitsukkeidenkäryiseen luolaani ja vajoan omaan tekotaiteellisuuteeni.

Tänään aion olla syksyklisee.

Tribute to The Smiths

Eräänä alkukevään 2013 hämyisenä iltana tilasin baarissa oluttuopin. Tuopin alle annettiin lasinalunen. Tähän lasinaluseen syntyi illan aikana luonnos mahdollisesta tulevasta tatuoinnista, jossa oli kummallisten raamien keskellä hahmo joka ei ollut täysin kissa eikä täysin The Smithsin laulajakaan. Näin jälkeenpäin mietittynä on mahdollista, ettei kyseisen lasinalusen päältä nautittu tuoppi ollut illan ensimmäinen.

Puolitoista vuotta myöhemmin ilmoitin Tatuatassa Tuppu Ritolalle, että nyt olis sellainen juttu että tarvittaisiin reiteen kissan näköinen Morrissey tai Morrisseyn näköinen kissa. Ja jotenkin tästäkin absurdista ideasta kehittyi aivan super mega awesome tatuointi

Kattokaa nyt sitä

Se on niin hieno en kestä

Viimeinen sessio neulan alla kärsittiin vasta muutama päivä sitten, joten tatuointi on kuvissakin vielä vähän tuollainen kuiva korppu ja iloisen punainen sekä turvonnut. Mutta onhan tuo nyt aivan eeppinen! Itse asiassa myös nilkassani oleva tekstitatuointi on Morrisseyn lyriikoita, mutta on ihan okei omistaa kokonainen raaja jollekin artistille.

Kuvistani kaksi on otettu Tatuatassa (Helsinki Kalevankatu) ja molemmat ovat Tupun kädenjälkeä. Olen puskaradiomeiningillä aina kehunut Tatuataa ja enköhän päädy sinne jatkossakin. Osaavaa ja mukavaa porukkaa, olen ollut hyvin tyytyväinen. Yes, you're older now
And you're a clever swine
But they were the only ones who ever stood by you

The Smiths - Rubber Ring

The Lizard King

Krapula. Havahdun liskounesta tietoisuuteen tai sen rajoille. Heti toivon että olisin vielä tiedottomassa tilassa. Puristan epätoivoisesti silmät kiinni, jos voisin sillä tavoin vaikka siirtää heräämistä edes hetkellä kauemmas tulevaisuuteen. Taisin tosiaan olla eilen ulkona. Joo, kyllä tosiaan taisin olla.

Avaan edellisillan sotamaalauksista mönjäiset silmäni. Kuivuneet piilolinssit ovat kuin kaksi kontaktimuovipalaa silmämunien päällä. Päänsärky jysähtää paikalle, ja kuvittelen mielessäni jäänmurtajan halkomassa aivojani. Tuntuu kuin pääni olisi täynnä jotain ilkeää 89-prosenttista Viru Valgea, jossa aivoni ja tyhjät ajatukseni lilluvat. En uskalla liikahtaa senttiäkään, olen vain hiljaa ja kuuntelen kituvan maksani korinaa. Ehkä jos olen tarpeeksi pitkään liikkumatta pystyn jotenkin ulkoistamaan itseni tästä tilanteesta. Kroppani voi jäädä sänkyyn tekemään kuolemaa, ja samaan aikaan mieleni voi suorittaa ruumiista erkaantumisen ja mennä vaeltamaan johonkin Nirvanaan, jossa krapulan käsitettä ei tunneta.

Vettä

Toivon, että jaksaisin kurottaa käteni selkäni taakse jotta saisin pois edes puristavat rintsikat. Hetken harkitsemisen jälkeen päätän, että on turvallisinta olla tekemättä elettäkään asian eteen. Liikkuminen ei tunnu mukavalta ajatukselta. Jään sängylle makaamaan samaan asentoon mistä heräsinkin, päällä puolet edellisillan vaatekerrasta vaikka rintsikat tuntuvatkin kuristavan keuhkojani kasaan ja jättävän ihooni punaisia railoja. Ei se haittaa. Mitään ei ole tehtävissä.

Vettä

Olo on nihkeämpi kuin Tropicariossa ja päässä huimaa pahemmin kuin Kahvikuppikarusellissa. Korvissa soi Kummitusjunan kaltaisia ääniefektejä ja vatsan sisältö tuntuu epäilyttävämmältä kuin Viikinkilaivan jälkeen. Maku suussa muistuttaa haudasta kaivetun ruumiin hajua, hiukset haisevat tupakkakopilta ja kuolemalta. Ihosoluni tuntuvat korventuneen kasaan nesteen puutteen vuoksi. Sormukset puristavat nihkeitä turvonneita sormia. Tahtoisin nousta ylös, kävellä keittiöön ja juoda kolme litraa vettä, pestä hampaat ja hiukset ja poistaa meikin jämäklimpit. Löytää pizzan pakastimesta. Suurista suunnitelmista huolimatta makaan kuitenkin paikallani ja esitän kuollutta.

Tarkastelen ympäristöäni liikkumatta ja tunnen sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta siitä, että olen saanut aikaiseksi hankkiutua kotiin. Enkä edes havaitse ympärillä merkkejä kenestäkään ylimääräisistä. Selkää polttelee ja niska on jokaista rutisevaa rustoa myöten jumissa. Mieleeni muistuu, että nukuin yöni hyvin kummallisessa asennossa puolittain jonkun tyypin päällä erään järjestön tiloissa, josta selviydyin himaan paria tuntia aiemmin. Makaan liikkumatta omassa ällöttävyydessäni, ja mieleen nousee suuria ajatuksia elämänmuutoksesta. Siitä kuinka aloitan taas kunnolla urheilun, vähennän juomista, lopetan polttamisen, suunnittelen ruokavalion kuntoon ja unirytmin tasaiseksi. Hankkiudun eroon kofeiinikoukusta, aloitan vapaaehtoistyössä, alan viljellä oman ravintoni ja liityn kirkkoon. Vakuuttelen itselleni, että nyt on tultu käännekohtaan. Moraaliset kysymykset risteilevät päässä ja kyseenalaistan oman ihmisarvoni. Heikottaa. Ainut suorittamani liikehdintä on edelleen käsien hallitsematon tärinä.

Jos edellisessä postauksessa murehdin väliviikon vähäistä ohjelmaa, niin tämän päivän kohdalla ei ole ongelmaa ajankäytöstä. Tämä päivä menee tästä majesteetillisesta lamaantumistilasta selviytymiseen. Kylläpä sitä on taas oltu ihmisenä fiksu, kun on päätetty tällaista kärsimystä itselleen aiheuttaa. Ja kämppikseni ilmoitti äsken keksineensä osuvimman krapulamääritelmän hetkeen.

"Rasvainen mutta kuiva."

Fast crash philosophy

Yllätin itseni ahdistumalla suunnattomasti tulevasta väliviikosta, jolloin ei ole luentoja tai edes kovin montaa työvuoroa. Ei tenttejä, ei dediksiä, ei edes musikaaliharkkoja. Suunniteltuja menoja tai jonkinlaisia muistutuksia olen kirjoittanut kalenteriin ehkä kolmelle päivälle.

Siis

Ahdistuin vapaa-ajasta.

Olenpa tyhmä

Vapaa-ajasta nauttiminen on kuitenkin jollakin asteella asia, joka todennäköisesti pitäisi hallita ihan yleisen mielenterveyden vuoksi. Niinpä laitan ensimmäisen vapaapäivän kunniaksi kellon soimaan normaalia myöhemmin, mutta herään kuitenkin ennen sen soimista nauttimaan vapaapäivästä hirveissä paineissa. Oikeastaan on aika mukavaa jäädä heräämisen jälkeen lukemaan kirjaa sänkyyn.

Luen loppuun Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia ja kansien sulkemisen jälkeen alkaa ahdistaa. Mitä sitä nyt tekisi! Missä järjestyksessä! Niin paljon valintoja! Liikaa mahdollisuuksia! Kävelen kämppiksen perässä ympäri asuntoa kuin koira, koska en keksi muutakaan.

Kun huomaan seuraavani kämppistä vessaankin, päätän että on aika poistua neljän seinän sisältä. Lähden ulos ilman päämäärää. Spotify auki ja kuulokkeet korville. Heitetään ainaisen rock- tai 80's -radion sijaan päälle indie-radio. Tänään ei kuunnella örinää tai kitarasoolovingutuksia, tänään vedetään positiivisen musiikin voimalla. Tänään on vapaapäivä. Vapaapäivä, jolloin en ole edes krapulassa tai muussa aika ajoin välttämättömässä kuoleman esiasteessa. Ai tällaisiakin päiviä voi olla

Ulkona osoittautuu olevan sellainen Reipas Sunnuntai -tyyppinen sää. Sellainen kirpeä ja kaunis lokakuinen sää, pariskuntien syyskävelysää. Lämpöasteita on ehkä pari kolme, iltapäiväaurinko on kirkas ja kadut on pehmustettu värikkäillä lehdillä. Todellisuudessa on kuitenkin lauantai ja tekemättömyys ahdistaa. Mutta Johanneksenkirkko on kaunis ja maa värikäs. Tajuan että mihinkään ei ole kiire ja ymmärrän hidastaa kipittämisvauhtia valonnopeuskiireestä normaaliin dallaamiseen. Ehdin kerrankin katsella ympärilleni vakiintuneella kotoa keskustaan -reitilläni. Normaalisti paniikkipyöräilen sitä hirveällä vauhdilla ollessani myöhässä jostakin, katse eteenpäin naulittuna tai muuten vaan silmät ristissä mitään näkemättä. Alan piristyä aurinkoisesta ja kylmästä Helsingistä. Spotifyn radiossa lähtee soimaan Florence and the Machinen Dog Days Are Over -rallatus.

Vastaan kävelee sympaattinen viiksekäs mies kädessään kimppu oransseja vaahteranlehtiä. Näky on jollain tapaa kovin riemastuttava. Pian vastaan alkaa käyskennellä iloisen näköisiä koiria. Myös kaikki ohikulkijat tuntuvat hymyilevän minulle. Kyynisen viivasuuni suupielet osoittavat jo jonkin verran merkkejä mahdollisista liikahduksista. Erottaja on kaunis, Bulevardi on kaunis. Ihmiset jatkavat hymyilyään ja pian hymyilen takaisin, kaikista leveimmin hymyilen pariskunnaksi tulkitsemalleni tyylikkäälle naiskaksikolle. Ja kyllä tosiaan, jokainen näkemäni koira näyttää doge-memeltä. En ärsyynny edes onnellisen näköisistä käsikkäin kulkevista pareista, joiden sietäminen ei normaalisti ole perusluonteelleni erityisen tyypillistä. Happiness hit her like a bullet in the back, kertoo Florence Welch.

Käveleminen rentouttaa, ja tunnen jatkuvasti enemmän pieniä jopa onnea muistuttavia tunnepyrähdyksiä. Olen iloisen tietoinen ympäröivästä kaupungista, syksystä, elämästä, vapaapäivästä. Yritän nähdä jokaisen yksityiskohdan ympärilläni, kun ihmiset tarpovat eteenpäin kylmässä. Nauravat, selittävät käsillään puhuessaan puhelimessa, kiertävät villakaulaliinoja tiukemmin kaulansa suojaksi ja puhaltavat huurupilviä hengittäessään. On keltaista untuvatakkia, kukallista untuvatakkia. On vaaleanpunainen villakangastakki, klassisia mustia villakangastakkeja, ilmavan pulleita leipäjonorotseja, pörröisiä tekoturkkeja. Khakinvihreää nuuskamuikkusparkatakkia khakinvihreän nuuskamuikkusparkatakin perään. Päähän tiukasti vedettyjä karvavuorattuja huppuja.

Ja sitten on minä, liian lyhyessä nahkatakissa

Mutta edes kylmyys ei haittaa! Vapaapäivä! Rentoutuminen!

Itselleen omistetun vapaa-ajan merkitys alkaa valottua. Kierrän Globe Hopet ja Marimekot ja Akateemiset ja Suomalaiset ja puikkelehdin Kaisa-talon kellarikerrosten rullattavien kirjahyllyjen välissä. En oikeastaan tee mitään järkevää, mutta koko ajan hymyilyttää. Jos rauhassa kaupungilla kiertely saa virnuilemaan kuin idiootti, vastaavanlaista vapaa-aikaa on todennäköisesti vietetty viime aikoina liian vähän. Vapaa-ajan deflaatio.

Jossain vaiheessa haahuiluani iskee kuitenkin perinteinen nälkävitutus, ja olo alkaa yltiöpositiivisesta hiukan normalisoitua. En enää irvistele jokaiselle kanssakansalaiselle, ja pariskunnat herättävät taas ällötystä turvalliseen tapaan. Aurinko ei oikeastaan enää maalaa rakennuksia, lehdet ovat paskanruskeita ja indie-radio soittaa jotain inhottavaa hipsterduettoa. Nahkatakki on lämmittävyysasteeltaan kuin muovipussi päällä kulkisi.

Huomaankin jo suunnittelevani väliviikon vapaapäiville orjallisesti noudatettavaa aikataulua, joka koostuu lenkkeilystä, kirjoittamisesta, lukemisesta, ruuanlaitosta ja verhojen hankkimisesta vihdoin kämppään. Ihan sama joku vapaa-aika. Tekee mieli kirjoittaa kalenteriin maanantaiaamulle "käy salilla" ja tiistaiaamulle "maalaa" tai "lue venäläinen kirjallisuusklassikko". Iltoihin "opettele laittamaan thaimaalaista ruokaa" tai "aloita pilates".

Eihän tässä ole mitään järkeä

Luulen, että tämä väliviikko tulee ihan hyvään saumaan. Mitä jos kirjoittaisinkin kalenteriin vain "rentoudu". Tai viskaisin hetkeksi piiloon koko kalenterin. Tässä todennäköisesti pitäisi vähän rauhoittua.

Uutta

Olen ehkä kehittynyt kirjoittajana, kun en tällä kertaa aloita itseni esittelyä pohtimalla itsestä kirjoittamisen vaikeutta. Olkoon tämä merkki siitä, että nyt ollaan aikuistuttu ja kyetään kirjoittamaan itsestä vakavasti.

Olen kirjoittanut blogia pitkään. Huomattavasti pidempään olen ollut pöytälaatikkokirjoittaja, ja tietokoneeltani on aina löytynyt epämääräisiä tekstitiedostoja nimettyinä jotakuinkin seuraavanlaisesti: "paskaa2.odt", "asdfteksti.odt", "loloololrandom.odt". Edellinen blogini oli satunnaisen turhan jauhannan ja kuvien väylä jostain vuodesta 2008, ja uskoisin tekstien olevan varsin hyvin luokiteltavissa tuohon kategoriaan uudenkin blogin kohdalla. En saanut vanhasta blogista enää juuri mitään irti, sillä se oli hengaillut olemassa niin pitkään. Oli vaikea muokata linjaa totutusta. Mutta pöytä on nyt putsattu, ja kaikki ylimääräinen on pyyhitty bittiavaruuteen. Bittishitistä siivotulta pöydältä on toivottavasti helpompi lähteä kehittelemään lisää bittishittiä.

En ajatellut mitenkään kyetä nostamaan blogini tasoa, kirjoitan todennäköisesti edelleen vähän mutta paskaa Kaksi kuukautta sitten sijaittiin elokuun loppupuolella. Se oli aikaa, jolloin siltoja räjähteli kivasti palamaan, ja ovia pamahteli iloisesti auki. Elämässä tapahtuva muutos ei ollut vain ilmassa leijaileva mututuntuma, se oli silmänräpäyksessä tapahtuva kokonaisvaltainen uudistus kuin Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma konsanaan. Olen huomannut elämässäni tietynlaisen kaavan. Tietyin väliajoin lähestulkoon jokainen jokapäiväistä arkeani määrittävä tekijä päättää muuttua samanaikaisesti. Niitä luonnollisesti seuraa uusi kasa arkea määritteleviä tekijöitä, joihin nyt sitten on vaan sopeuduttava.

Nyt sijaitaan lokakuun loppupuolella ja juurikin siinä Uudessa Elämässä. Olen alkanut tottua tähän. Uudessa Elämässä luovin vihdoin tieni Valtiotieteelliseen. Asun nyt Helsingin keskustassa kämppiksinä frendini kanssa, tosin identiteettini on edelleen Sörkässä jossa meillä oli mahtava neljän naisen asuttama kimpparesidenssi. Idean tästä asumisratkaisusta olimme saaneet baarissa

Tarkemmin ajateltuna identiteettini ei ole vielä edes Helsingissä. Muutin puolitoista vuotta sitten Porvoosta, joten identiteettini kipittää tällä hetkellä ehkä siinä Sipoon kohdilla, mutta ei se kyllä Helsinkiin ole vielä ehtinyt.

Olen kliseinen valtsikalainen kasvissyöntiä ja punavihreää politiikkaa myöten. Olen juuri niitä ihmisiä, joilla on huoneensa seinillä unisieppareita ja John Lennon -julisteita ja jotka harrastavat yleistä antikvariaattihengausta vanhojen kirjojen tuoksun takia. Yliopistolla olen toistaiseksi ollut enemmän haahuilija ja jokapaikanhöylä kuin tehokas määrätietoinen opiskelija. Rakastan opiskelua, mutta kalja on kyllä hyvää